Pari viikkoa sitten, 1.7., pääsin heräämään siihen kun siskoni laittoi ääniviestillä onnittelulaulun syntymäpäivieni johdosta. Nyt mittarissa oli 23.
Saman viikon lopulla oli aika juhlistaa tätä vanhenemista ja kutsua tuttuun tapaan kaikki läheiset ystävät viettämään kesäistä iltaa luokseni. Tämä käytäntö on toiminut tietynlaisena kesäperinteenä jo useamman vuoden ajan ja ollut samalla hyvä tekosyy saada kaikki saman katon alle viettämään rentoa iltaa yhdessä. Tällä kertaa perinne koki kuitenkin pienimuotoisen kolauksen.
Illanvietosta oltiin ystävien kesken käyty keskusteluita jo useamman kuukauden ajan ja kesäkuun lopulla aloin olla melko innoissani tulevasta illasta. Happy Joelta saapui juomat, Kolmen kaverin jäätelöltä suussa sulavat jädet ja Tony´s Chocolonelyltä maailman parhaat suklaat. Kaikki oli siis valmista ja enää puuttui juhlijat.
Kuun vaihduttua aloin saada yksi kerrallaan peruutusviestejä tutuiltani ja äkkiä kaksi kolmasosaa kutsutuista olivatkin syystä tai toisesta jättäneet tulonsa välistä. En voi väittää, etteikö tämä kato olisi vaikuttanut sen hetkiseen fiilikseeni – varsinkin kun sääennustekin näytti juhlapäivälle sadetta ja ukkoskuuroja. Olo oli suoraan sanottuna sellainen, että tässäkö on kiitos mun panostuksesta.
Päätin kuitenkin ystävien tuen myötä keskittää ajatukseni päivän suhteen siihen oleellisimpaan, eli heihin jotka sateesta huolimatta olivat valmiita tulemaan luokseni juhlistamaan minulle tärkeää päivää. 10-20 henkilön porukka vaihtui viiden ihmisen illanviettoon, mutta ainakin mulla oli ympärilläni ne minulle tärkeimmät ihmiset ja koin oloni hyväksi.
Musiikki soi, me naurettiin paljon, syötiin hyvin, vietettiin sateen jälkeen hetki ulkona piknikillä ja jatkettiin iltaan aamun pikkutunneille asti. Meillä oli ihan järjettömän hauskaa ja tämä oli hyvä esimerkki siihen, ettei oleellisinta ole se ihmisten määrä vaan sen laatu…
Kiitos mukana olleet ja kiitos illan sponsseille!
