Se oli toukokuinen viikonloppu kun aurinko lämmitti ja ulkona tarkeni viettää aikaa ilman paksua takkia. Tuuli oli lempeä ja sitä tunsi pitkästä aikaa olevansa elossa.
Vietimme poikaystäväni kanssa viikonlopun kotikotonani Hyvinkäällä. Rennon yhdessäolon ja kaiken sen tavallisen näkemisen lisäksi taakse jääneessä viikonlopussa oli jotain erilaista. Jotain taianomaista. Paistoimme lauantaina porukalla muurinpohjalettuja, joita varten hakkasin puita kirveellä pienemmäksi – onnistuneiden lättyjen edellytyksenä on pienillä puilla ylläpidetty lempeä liekki. Letut syötiin t-paidoissa ulkona itse tehdyn omenahillon kera samalla kun mehiläiset pörräsivät pihamaan kukkapenkkiä edestakaisin ja krikettikenttä odotti valmiina pelaajiaan. En edes muista milloin olisin viimeksi pelaillut tätä mailoin ja palloin käytävää peliä ja sen huomasi. Voittoa ei minulle tullut.
Koko lauantai meni ulkona ja tuntui siltä kuin olisin ollut taas 12. Kykin Crocksit jalassa voikukkien luona leikkien luontokuvaajaa ja juoksentelin pihaa edes takaisin kuin Usain Bolt konsanaan. Nenässä tuoksui grillistä nousevan savun ja kukkivien kirsikkapuiden sekoitus ja elämä tuntui olevan siinä. Ei tarvittu puhelimia, ei kellonaikoja. Riitti kun seurasi saunan lämpötilan nousua ja muisti pitää huolen riittävästä nesteytyksestä.
Viikonloppu tälle reissulle oli juuri oikean pituinen. Oli kiva lähteä kehä kolmosen ulkopuolelle ja jättää viherkasvit pariksi päiväksi yksinään hälyiseen Helsinkiin ja yhtälailla oli kiva palata takaisin niiden seuraksi. Laukkujen pakkailu yökyläilyä varten ja junamatkat kaupungista toiseen – kaikki, mitä olen nyt poikkeustilan aikana kaivannut. Olisipa aluillaan oleva kesä tätä täynnä ja löytäisinpä itseni tulevien kuukausien aikana telttaretkiltä, grillin äärestä ja ystävien ja perheen ympäriltä. Milloinkohan sitä uskaltautuisi lähteä talviturkkia heittämään?
